MORO MOROO

Joo.

Mistähän sitä edes aloittaisi. Me tultiin Keniasta Suomeen tarkalleen ottaen 547 päivää sitten. Jo Keniassa pohdittiin aikaa ja sitä, kuinka se voi olla samaan aikaan niin lyhyt ja silti pitkä. Nyt se on kuitenkin saanut aivan uuden mittakaavan. Miten paljon onkaan mahtunut noihin 547 päivään ja miten silti tuntuu, että justhan me vielä oltiin Keniassa.

IMG_6780

Kun heräsimme pitkästä aikaa omasta sängystä tiistaina 6. huhtikuuta 2016, jopa hengittäminen tuntui erilaiselta kuin päiväntasaajalla. Pari ensimmäistä viikkoa listattiin ylös asioita, jotka tuntui oudolta tai mihin kiinnitti erityistä huomiota. Tässä jotain niistä:

Ilma on raikasta. Koko ajan on kylmä. Pianoa on kiva ja outo soittaa. Autot ajaa liikenneympyrässä väärään suuntaan. Unohdan koko ajan, että valokatkaisijat on alempana mihin on tottunut. Vessan unohtaa vetää ja jos muistaa, niin tuntuu veden tuhlaukselta. Säikähdän joka kerta jääkaappia kun se on niin täynnä. Matot on hassuja. Tiskiharjalla on outo tiskata. Pyykki- ja tiskikone tuntuu liian helpolle ja väärälle. Kahvi ei maistukaan niin taivaalliselle. Autolla on helppo ajaa pitkän tauon jälkeen. Jätin avocadon kauppaan, koska se oli niin pieni ja kallis. Mulla on liikaa vaatteita. Oma sänky oli ihana, samaan aikaan väärä. Lattialämmitys on hassu. Kenia tuntuu kaukaiselta unelta. Outoa nukkua ilman hyttysverkkoa. Liikenteen sujuvuus hämmästyttää, samoin teiden sileys. Käännyin autolla vasemmalle kaistalle vahingossa. Vaikea sanoa täällä mitään swahiliksi. Aikatauluttaminen on tosi hämmentävää, en muistanut että koko ajan kaikelle on aikataulu. Kättä kutitti, ensiajatus bedbug. Peilejä on kaikkialla. Unohdin ettei täällä katsota kadulla silmiin.

Ja sitten se Ikävä.

13041469_776642759103598_6302285581014729806_o

IMG_7286

On vaikea tässä vaiheessa kuvailla sitä, mikä ajoi hiljaisuuteen. Mikä piti päiväkirjat Keniasta suljettuina, mikä piti kuvat avaamattomina kovalevyllä. On vaikea selittää sitä fyysistä tunnetta, kun ei vain pystynyt. Ei pystynyt katsomaan, kuulemaan tai puhumaan. Vaikea selittää, kuinka joka päivä, joka ikinen päivä, ensimmäinen ajatus aamulla oli lapset. Kuinka illan viimeinen ajatus oli lapset. Toinen mietti töitä tehdessään, miten erilainen arki ja maailma kaikilla meillä Suomessa on. Toinen katsoi joka ikistä lasta, joka käveli käsi kädessä vanhempiensa kanssa ja kuvitteli meidän orpokodin lapset siihen tilalle. Puhuimme Keniasta vielä pitkään preesensissä, kuinka lapset sanoo näin, kuinka me kävellään soweto-marketin läpi joka päivä, kuinka orpokodilla on hyvä olla. Meidän mieli ja ajatukset oli Keniassa, vaikka fyysisesti tallasimmekin jo Suomen maaperällä.

IMG_7388

IMG_1852

Nyt vasta myöhemmin ymmärtää, että Keniasta lähtö oli jonkun tason eroprosessi ja menetys, jonka käsittely vaati aikaa. Tuntuu, että ensimmäiset kuukaudet Suomessa meni täysin sumussa eikä mistään oikein saanut otetta. Ei vain yksinkertaisesti tiedetty, miten jatkaa. Ei ymmärtänyt omaa mitäänsanomatonta oloaan, eikä ainakaan osannut tehdä yhtään mitään sen eteen. Kovasti tuntui, että arjen pitäisi mennä eteenpäin, mutta silti oma olo pysyi samana, paikallaan.

IMG_6209

IMG_3911

Aikaa kului. Tunneista tuli päiviä, päivistä viikkoja, viikoista kuukausia. Vaikka noiden kuukausien ajan Kenia oli mielessä jatkuvasti ja kaikkialla, niin meni kauan ennen kuin uskalsi oikeasti istua alas ja antaa itsensä uppoutua niihin aikoihin. Uskalsi alkaa käsitellä kaikkea sitä, mitä oli nähnyt, kokenut, oppinut ja tuntenut.

Jossain vaiheessa alkoi vääntää rautalangasta itselleen, että elämättä jättäminen ei vie meitä takaisin Keniaan. Se, että me aletaan tekemään kivoja juttuja, nauramaan kavereiden kanssa, tekemään uusia reissuja ja uusia muistoja, ei tee niistä viidestä kuukaudesta yhtään vähemmän tärkeitä. Se, että me aletaan taas elämään meidän elämää täällä, ei vie meitä kauemmas Keniasta eikä lapsista.

IMG_7860

10610500_762158347218706_7395858135007662480_n

Aikaa kului lisää ja niinhän se on, että kaikkeen tottuu. Oltiin viime viikolla Ellin keittiönpöydän ääressä ja luettiin tätä blogia läpi pitkästä aikaa. Yhtäkkiä havahduttiin siihen, kuinka hyvillä mielin nykyään muistellaan kaikkea sitä. Pöydän ympäriltä kuului paljon naurua ja aina välillä ”Ainiin, muistaksä tän!”. Joskus Kenia oli mörkö meidän molempien mielissä, jota ei uskaltanut kohdata. Jotenkin sitä pelkäsi hukkuvansa tunneryöppyyn ja ikävään. Näiden 547 päivän aikana mörkö on kadonnut ja tilalle on tullut Juulin äskeisten sanojen mukaan Muumipeikko. ”Eiku sittekki Nuuskamuikkunen! Sehän on aina vähän haikeeta ajatella sitä, kun se on poissa, mutta silti se on rakas ystävä, jonka tietää tulevan takasin.”

Toisin sanoen, Kenia on edelleen päivittäin ajatuksissa, mutta harvemmin täytyy enää itkeä ikävää. On saanut jonkinlaisen rauhan asian kanssa ja päällimmäisenä on onni siitä, että on koti jota ikävöidä. On perhe, johon pitää yhteyttä ja jonka luona käydä Nairobissa. Meistä se tuntuu samalta kuin sukulaisten luona käyminen Helsingissä, kilometrimäärä on vain pidempi. Nairobin perheestä on tullut itsestäänselvyys, juuri sillä hyvällä tavalla.

IMG_6928

IMG_6918

Tämä kaikki olisi pitänyt sanoa ääneen jo aikoja sitten. Silloin ei osattu, kyetty, ei tiedetty mitä sanoa. Ei ihan tiedetä vieläkään, mutta ainakin haluttiin yrittää.

Lentolipuissa lukee 13. marraskuuta 2017,  Helsinki – Nairobi. Ei voi uskoa. Ei malteta odottaa, että ollaan pian siellä, mihin ollaan itsemme kuviteltu niin monesti. Viimeksi halattiin lapsia 547 päivää sitten. Elli kirjoitti 29. maaliskuuta 2016, viimeisellä Kenia-viikolla: ”Kuinka lujaa täytyy halata sunnuntaina, ettei huku ikävään Suomessa?” Ei vissiin halattu tarpeeksi kovaa. Onneksi saadaan uusi yritys 40 päivän päästä. 🙉💛🌞🌸✨🍁🙏🏼🌻👫

IMG_7901

Meistä tuntui, että oli ehkä aika selittää vähän mitä paluun jälkeen tapahtui, mutta alkuperäinen ja tärkein syy tälle postaukselle olette TE. Kaikki te, jotka viime vuoden maaliskuussa annoitte omastanne, jotta meidän lapsilla olisi turvallinen koulumatka. Kaikki te, jotka kerroitte ja jaoitte viestiä eteenpäin. Te, joille ollaan ikuisesti ja loputtomasti kiitollisia. Teidän ja Give Him a Chancen avustuksella Good Samaritanin lapsilla on ollut oma koulubussi jo viime vuoden kesästä lähtien. (Tästä linkistä Give Him a Chancen Facebook-sivulle, siellä video nimeltä Pulmino Scuola (22.7.2016).) Olitte ja olette korvaamattomia. Kaikki te, jotka elitte mukana, ette vain tuolloin maaliskuussa vaan koko viiden ihmeellisen kuukauden ajan. Kiitos.

-elli&juuli

PS. Jos et vielä tiedä, mistä postauksen otsikko on peräisin, suosittelemme katsomaan tämän lyhyen videon. Se on muutenkin kovin hurmaava!

 

Mainokset

Kun sormet ja yhden jalan varpaat riittävät laskemaan jäljellä olevat päivät

Istuin illan hämärässä Maman huoneen sohvalla teekuppi kädessä. Tee oli liian kuumaa ja liian sokerista kuten on tapana, mutta toisin kun yleensä, juuri siinä hetkessä olin iloinen siitä, että oli lämmin kuppi kädessä ja sain käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan kaikkea.

Processed with Rookie Cam

Katsoin jokaista, pientä ja suurta, niin keskittyneesti pelejä pelaavaa. Katsoin ja mietin, että tässä on hyvä. Hymyjä, nauruja, kotoisia kinasteluja. Perhe ja parhaat kaverit samassa huoneessa. He ovat menettäneet paljon, mutta on heillä myös jotain mitä kaikilla ei. Katsoin ja mietin, miten paljon tulenkaan ikävöimään. Jokaista heistä, kaikkea tätä.

img_8019

Aiemmin päivällä Fred käveli käytävällä vastaan, aloitti eilen opitun laulun ja lopetti lorun kirkkaaseen nauruun. Gift esitteli ylpeänä kravattiaan, Irene tuli selän taakse, pisti kädet silmieni eteen ja laittoi arvaamaan kuka siellä oli. Valentine kurkisti ovesta, ei tullut aluksi halaamaan muttei myöskään lähtenyt pois. Kurkisti kerta toisensa perään, varmisti etten lähde pois, että odotan kunnes hän on valmis halaamaan. Rutistin takaisin lujemmin kuin yleensä, jo niidenkin päivien edestä kun emme täällä ole enää haleja antamassa. Painoin pään hänen päätään vasten ja mietin, kuinka kiitollinen olenkaan tästä Kodista.

Processed with Rookie Cam

Viime aikoina on alkanut tulla tiedostamisia, isompia kun aiemmin. On pysähtynyt keskelle hälinää, katsonut, nähnyt. On ollut läsnä jokaista solua myöten, on rakastanut aiempaa isommin. Tuntenut olevansa osa jotain suurta, jotain ihmeellistä. Tuntenut ikävän jo valmiiksi, vähentänyt joka aamu yhden yön jäljellä olevista päivistä, alkanut tuntemaan hyvästien vaikeuden. Kuinka muutamien tuntien aikana voi lentää maailmasta toiseen, kuinka voi palata kotiovelle, muistaen jokaisen hymyn, jokaisen kasvon, jokaisen lapsen, jokaisen annetun ja saadun halauksen, silti olla jo niin kaukana? Kuinka voi palata ja jättää yhdessä päivässä kaiken tämän taakseen, kaikki nämä?

img_8025

Ehkä olen jo väsynyt, vähän täynnä ja tukossa. Ehkä välillä tuntee itsensä liian pieneksi suuren maailman seassa, ehkä kaikki se mitä on nähnyt ja kokenut, kasvaa välillä liian suureksi taakaksi kantaakseen. Ehkä on aika palata kotiin hetkeksi saadakseen tilaa ajatuksilleen. Ehkä niin jo on, mutta se miten nopeasti lähtö lähenee, välillä hirvittää ja laittaa kyyneleet valumaan. Mihinkään en näitä päiviä, viikkoja ja kuukausia vaihtaisi. En mihinkään.

img_8081

Niin valtavasti tulen näitä kaikkia ikävöimään.

-elli

Ikävä

”Mä en jaksa olla enää mikään helvetin mzungu”, tiuskaisin Ellille toissapäivänä yhtäkkisten turhautumisen kyynelten seasta. 

Viimeksi kun mzungu-jutusta kirjoitettiin, sävy oli jokseenkin humoristinen ja eihän-tässä-mitään-tyylinen. Silloin tuntui siltä. Joskus helmikuussa se alkoi, ettei enää jaksanutkaan naureskella huudoille ja kosinnoille ja tarttumisille ja ylipäätään enää millekkään. Töihin menosta tuli raskasta, ei työn vaan työmatkan takia. Haaveiltiin, että jos pystyttäisiin teleporttaamaan itsemme Good Samaritanille ja takaisin, niin kyllä elämä hymyilisi. Nyt vaan ei hymyile eikä hymyilytä, pitkään aikaan ei. 

Ei käsitetä väärin, orpokodilla hymyillään enemmän kun ikinä ja ollaan onnellisia jokaisesta lapsesta. Orpokodilla on kuuluva olo. Siitä huolimatta, että tulemme aina olemaan suomalaisia emmekä siksi koskaan täysin luonnollinen osa tätä elämää, on silti niin kuuluva olo kun tässä tapauksessa voi. Good Samaritanilla siis kaikki hyvin. Muualla Nairobissa ei aina ole. 

Joka kerta kun joku sanoo mzungu, kuulen vain sanat ”sä et kuulu tänne”. Pitemmän päälle on hirvittävän, tuskastuttavan vaikeaa olla se, joka ei kuulu. Ei kuulu vaikka haluaisikin, yrittäisikin. Tiedän että useassa tapauksessa huuto ei ole pahaa tarkoittava, mutta mikä ihme sen motiivi on? Mikä on motiivi huutaa liikkuvasta autosta ”mzungu!” meidän kävellessä kadulla? Haluaisin vaan istuttaa nämä ihmiset alas ja kysyä miksi. Palloteltiin kerran tätä ajatusta Ellin kanssa: mitä jos joskus kysyisi joltain suoraan. Ehkä vielä tehdäänkin se, ehkä ei. 

 

Tiedän, etten ole ainoa valkoinen täällä, en ole ainoa joka tällaista kokee. Tiedän, ettei pitäisi ottaa henkilökohtaisesti. Yritän, tähän asti oon yrittänyt niin paljon. Vastata huutoihin hymyllä, huonoina päivinä yrittänyt ignoorata. Kaikella on kuitenkin rajansa, ja my cup is now full, overflowing actually. 

En millään enää jaksaisi olla ”se valkonen”. En osaa kuvailla miten ihanalta tuntui kuulla, kun matatussa Ellin vieressä istunut nainen aloitti loppumatkan kestävän keskustelun kysymällä, eikö Ellillä ole kylmä lyhythihaisella. Aloitti puhumaan kuin kelle tahansa. Joskus täällä toivoisi olevansa sellainen kukatahansa. Että voisi kävellä kadulla ajattelematta mitään, olla olemassa ihmisenä, siinä missä kaikki muutkin. Tehdä asioita ilman, että joka liike huomataan ja arvioidaan. 

 

Naapuruston yksi lapsista koski kerran mun kasvoja ja totesi ”You are white”. Vastaisin että joo-o, niin oon. Halusi lainata huulipunaa, hämmentyi kun kerroin että mun huulet on tämänväriset ilman meikkiä. Viikkoja myöhemmin sama neito oli ulkona samaan aikaan, kun ripustin pyykkiä. ”Why are you white?” Hymyilin ja yritin parhaani mukaan piirtää hiekkaan ja selittää, että oon kotoisin kaukaa, jossa suurinosa ihmisistä on valkoisia. ”But like, even your legs.” Mulla oli jalassa shortsit, hän halusi koskea myös jalkoja. Kokeilin selventää, että koska sun äiti ja isä on mustia, säkin oot, mun äiti ja isä on valkoisia, joten mäkin oon. ”But like, why?..hmm nevermind.” Tyttö otti pikkusiskoaan kädestä ja sanoi heipat. 
Lapsen uteliasuus ja aito tiedonhalu on kaunista. Tuon aamun jälkeen jaksoi taas hymyillä hetken lasten mzungu-ihmettelyille. Monella lapsella se on todennäköisesti juuri sitä; ihmettelyä, mielenkiintoa, hämmästystä. Useimmiten lasten huudot ei olekaan niitä, jotka saavat toivomaan teleporttausta. Kuitenkin, myös ne muistuttavat siitä, kuinka en ole täältä ja kuinka sillä on väliä.

 

Kotiinpaluu häämöttää, ja on ikävä. Hirveä ikävä, kaikkia ja kaikkea. Kotia. Nurmonjoen varrella olevaa valkoista taloa ja perhettä&ystäviä, mutta myös Kotia isommassa merkityksessä. Mulle sana Koti tarkoittaa nykyään paikkaa, johon kuulun. Good Samaritan on yksi meidän Kenian kodeista, mutta Keniaa itsessään en kutsuisi kodiksi. On ikävä Suomeen, sinne missä oon 20 vuotta kasvanut, missä ajatellaan samalla kielellä, missä tavat&käytännöt&arvot lähentelevät omiani, missä osaan ja voin toimia ilman jatkuvaa kyseenalaistamista, joko muilta tai itseltäni. On ikävä Suomen ilmaa keuhkoissa. Rakastan matkustaa ja nähdä uusia paikkoja, kulttuureita, ihmisiä. Mutta nyt, tarvin Kotia ja se koti sijaitsee tällä hetkellä Suomessa. 
Viimeset viikot Nairobissa, Good Samaritanilla ja on ikävä. Ei vain kotiin, vaan myös lapsia. Ikävä jo valmiiksi. Tuntuu, että mun sisukset on repeynyt kahtia. Toinen puoli ei halua koskaan jättää näitä lapsia ja toinen kaipaa kotiin enemmän kun tiesi olevan mahdollista. En tiedä kumpi puoli on suurempi. 

 

Joka luet tätä, toivon että sulla on kuuluva olo, missä ootkin. Jos ei, oon pahoillani ja toivon että löydät sen. 

-juuli

kuvat puhelimen uumenista, eivät oikestaan liity mihinkään tai toisiinsa mutta ei se haittaa

Pienikin apu on suuri

img_6009-1

Good Samaritanilla on oma koulu, jonka oppilaista 21 on orpokodilta (4v-10v). Ennen koulu sijaisti aivan orpokodin vieressä mm. siksi, ettei matka ole pienimmille liian pitkä. Tämän vuoden alussa koulu jouduttiin siirtämään, sillä tilat kävivät aivan liian ahtaiksi ja koulu haluttiin myös pois slummista. Uudet koulutilat ovat nyt hyvät ja tilavat, joka luokka-asteelle on ensimmäistä kertaa oma huone.

img_5992img_5985

Lapset ovat innoissaan uudesta koulusta, mutta ongelma on, että koulu on kaukana orpokodista eikä kävely pienten kohdalla ole vaihtoehto. Tammi-helmikuun meidän hostisä Raphael heräsi aamulla aikaisin ennen töitään, kuljettakseen kaksi lastillista lapsia kouluun henkilöautollaan ja iltapäivällä takaisin orpokodille. Alussa ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä lasten täytyi päästä kouluun. Koulu loppuu ennen kello 16, mutta tämän järjestelyn takia osa lapsista oli kotona vasta iltakuuden jälkeen. Myös auto alkoi hajota liian painavasta lastista. On selvää, ettei tätä voida jatkaa loputtomiin. Nyt maaliskuuksi on järjestetty matatu kuljettamaan lapsia, mutta tämä on kallista ja siksi myös hyvin väliaikainen ratkaisu.

img_7323img_7322

Tämän hetken kiirellisin rahantarve koskee siis koulubussia. Rahaa ja aikaa on uponnut näihin koulumatkoihin jo liikaa ja haluamme auttaa. Koulubussi olisi toimiva ja pitkäaikainen ratkaisu ongelmaan, jotta tulevaisuudessa tähän ei tarvitsisi käyttää aikaa eikä ylimääräistä rahaa. Näin pystyttäisiin keskittyä muihin tarpeisiin.

Moni on kysynyt, olisiko mahdollista tarjota apuaan Good Samaritanille Suomesta käsin. Koulubussi eli käytetty hyvässä kunnossa oleva pakettiauto maksaa n. 5000 € (500 000 kes) ja tähän asti rahaa sitä varten on saatu kasaan 1500 €. Täältä meidän on vaikea organisoida apurahakeräystä yksin, joten tässä postauksessa mainittu italialaistyttö Claudia on lupautunut auttamaan järjestönsä kanssa. Tutustuttiin Claudiaan tammikuussa hänen ollessaan Keniassa muutaman viikon ja näimme itse miten tärkeää ja korvaamatonta työtä hän orpokodin eteen tekee. Järjestö ja sen sponsorit eli yksittäiset kummit maksavat mm. lasten koulumaksut ja terveydenhuollon joka vuosi.

Hi Juuli and Elli’s friends and people of Finland, we really need and appreciate your help for funding the school van for the kids of Good Samaritan. The money goes directly to Good Samaritan without intermediaries to buy the van as soon as possible.

Give Him a Chance is a non-profit association and it’s purpose is to help children who have been abandonded or in social unrest through donations or volunteering. The Ngo is recognized by the disposal D. Lgs. 460/97, art. 10.

In 2012 GHAC started supporting Good Samaritan Children’s Home, which at that time did not have money for food or any primary needs. Nowadays, after restructuring the Home first, we support Good Samaritan through fundraising and “distance support” programs.

I had the chance to meet Juuli and Elli, two amazing girls and volunteers, and spend time with them and see how much they love the kids of Good Samaritan. We are grateful to have them helping us fundraise for this big project.

All the best,

Claudia Puddu and all the team of Give Him a Chance

Suomeksi:

Hei Juulin ja Ellin ystävät ja ihmiset Suomessa, me todella arvostamme ja tarvitsemme apuanne Good Samaritanin koulubussin rahoittamisessa. Rahat menevät suoraan Good Samaritanille ilman välikäsiä, jotta bussi saataisiin ostettua heti kun mahdollista. 

Give Him a Chance on voittoa-tavoittelematon, rekisteröity yhdistys, jonka tavoitteena on auttaa lahjoitusten ja vapaaehtoistyön avulla lapsia, jotka ovat orpoja, hylättyjä tai vaikeissa elämäntilanteissa.

Vuonna 2012 GHAC aloitti avunantonsa Good Samaritanille, jolla tuohon aikaan ei ollut rahaa ruokaan tai muihin perustarpeisiin. Nykyään, orpokodin uudelleenrakennuksen jälkeen, tuemme Good Samaritania varainkeruiden ja muiden tukiohjelmien kautta. 

Sain tilaisuuden tutustua Juuliin ja Elliin, kahteen mahtavaan tyttöön ja vapaaehtoiseen, viettää aikaa heidän kanssaan ja nähdä, miten paljon he rakastavat Good Samaritanin lapsia. Olemme kiitollisia heidän avustaan tähän suureen projektiin. 

Kaikkea hyvää, 

Claudia Puddu ja koko Give Him a Chance -tiimi

Hänen perutamansa järjestön Give Him a Chance sivut täällä. (facebookissa uudempia kuvia ja kuulumisia)

 

Jos siis haluat auttaa, voit tehdä verkkopankkisiirron tälle järjestön tilille:

Tili: Give him a chance Onlus 

IBAN: IT31 Z020 0843 9530 0010 2215 339

(BIC: UNCRITM1E59)

Viestiksi voi kirjoittaa: GoodSamaritan/ellijuuli ,

jolloin pystymme seurata, kuinka paljon rahaa yhteensä tämän kautta saadaan ja voimme päivittää väliaikatietoja myös blogin puolella. 

Lisäys 6.3. klo 23.42: jotkut pankit saattavat pyytää verkkopankkisiirtoon osoitetietojaVia Tharros 110, 09045 Quartu Sant’Elena, Italia

Suomi sekä Italia kuuluvat molemmat yhtenäiseen euromaksualueeseen (SEPA), joten tilisiirto ei ole sen vaikeampaa tai kalliimpaa kuin tilisiirrot Suomen sisällä. Jos herää kysymyksiä lahjoituksiin liittyen, mielellämme annetaan ja tarvittaessa etsitään vastauksia niihin😊

img_6446

Pienikin apu on suuri.

-elli&juuli

Joskus

IMG_5359

Useimmiten elämä on kivaa ja siihen osaa suhtautua coolisti.

Silti…

IMG_3431IMG_3716

Joskus vaan väsyttää. Pirusti.

IMG_4547

Joskus tuntuu, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin itkupotkuraivarit.

IMG_5348

Joskus huolettaa niin, ettei tiedä miten päin olla. Joskus huolettaa niin, että vain itkettää. Joskus itkettää muuten vaan.

IMG_5637IMG_5102

Joskus life sucks ja tekee mieli irvistää ja näyttää kieltä koko maailmalle.

IMG_6221

Joskus ei ymmärrä. Ketään eikä mitään.

img_6432IMG_5743

Joskus ei vaan kestä. Ei kerta kaikkiaan kestä.

IMG_5749

Viime aikoina ei ole aina jaksanut, kestänyt, huvittanut tai ymmärtänyt. Joskus on väsyttänyt, itkettänyt, huolettanut ja ärsyttänyt.

Silti…

IMG_5362

Joskus se on ihan okei.

-ellijuuli

 

Ystävämme Torakka

Tänään kerron teille tarinan rakkaista ystävistämme.

Nämä ystävät ovat siitä kivoja, että päivisin ne katoaa, kaikkoaa, häviää ja hukkaantuu. Joskus jos huono tuuri sattuu, saattaa ystäväämme törmätä puuropussissa, eväsrasian takana tai laatikon sisällä, mutta useimmiten tuttavuutemme perustuu yön pimeisiin tunteihin. Silloin ei edes tarvitse tehdä kutsuhuutoja, sillä ystävämme aivan omatoimisesti tulevat luoksemme sohvannurkasta, avaimenreiästä tai vessan lattialta. Kauaa ei yleensä keretä yhdessä aikaa viettää, koska öisin hyttysverkko vetää rajan välillemme.

Joskus, melko harvoin, kuten viime yönä sattuu ikävästi ja toveruutemme etenee yhden asteen liian läheiseksi ja nämä/tämä ystävämme päättää tulla kylään verkon toiselle puolelle. Silloin saattaa olla niin, että kesken unien päätä alkaa kutittaa  ja rutiininomaisen tarkastuksen jälkeen joutuu todeta, että siellähän se kaverus viattomana tallustaa.  Kuvassa oleva ystävämme Torakka sai surmansa kuukausia aiemmin yöllisessä taistossa, jolloin tämä komistus laskeutui hyttysverkkoa pitkin uhkaavasti kohti kasvoja. Silloin sitä vielä toivoi, että tämä taistelu olisi jäänyt ainokaiseksi.

No ei jäänyt.

Siispä viime yönä Klo 4.00 istuin sängyn toisessa päässä ja torakka toisessa taskulampun terävässä valokeilassa. Vainoharhaisena kerkesin jo miettiä, että mitä jos tällä ystävällä on koko armeija mukana. Ei ollut. Lempeät ”psst” kuiskaukset ei saaneet taistelutoveria yläsängystä hereille, mutta järeämpien aseiden jälkeen toveri heräsi ja ilmoitin, että täällä on torakka. Vastaukseksi sain: ”No voihan nyt viineri,” minkä jälkeen nopea henkinen ja fyysinen valmistautuminen ja olimme valmiina aloittamaan taistelun.

Aloituskuvio oli kutakuinkin näin:

Istuin edelleen tulituspaikallani osoittaen taskulampulla kohti torakkaa ja toivoin, ettei torakka lähde kipittämään sairaan nopeasti ja ruskeasti yhtään mihinkään. Juuli hyppäsi yläsängystään alas sairaan nopeasti ja ketterästi, etsi käsiinsä sota-aseet ja ryömi salakavalan sutjakkaasti hyttysverkon alle. Tänä yönä onnisti ja aseiksi valikoitu nopealla etsinnällä hiusharja ja keksipaketin paperi. Kukapa nyt parempaa aseistusta edes keksisi.

Varmoin liikkein tämä musta, pelottava ja polviavapisuttava Hiusharja liikkui kohti torakkaa, tämän aavistamatta mitään. Kun harja ensimmäisen kerran iski, havahtui kohteemme, teki äkkikäännöksen ja aloitti sairaan nopean ja ruskean liikehdintänsä suoraan taistelutoveri Juulia kohti. Juulin ja Hiusharjan yhteistyö oli kuitenkin saumatonta alusta alkaen, joten isku iskun perään tähdättiin suoraan kohti torakkaa. Tärkeä ja korvaamaton roolini valokeilan pitäjänä horjui hieman, kun rakas puhelimeni oli aikeissa haavoittua taistelussa ja pelastusoperaation aikana ystävämme torakka ehti kipittää hyttysverkon uumeniin.

J:”Valoa tänne lattialle päin, nyt ei oo aikaa snapchatille.”

E:”Ei käynyt mielessäkään, pelastin vaan mun puhelimen näytön sun harjan hakkaukselta”

J:”Ai, sori. Luulin että sun mielestä tää näyttää niin hauskalle, että meinasit ottaa videon”

Puhelin pelastettu, snapchatit unohdettu ja valo suunnattu takaisin torakan suuntaan, kunnes jouduimme todeta, että se katosi. Kaikkosi. Hävisi. Hukkaantui.

J:”No ainakin sain osumaa siihen. Ehkä se lamaantui.”

Siispä viime yönä ystävämme Torakka ehkä katosi, ehkä lamaantui. Ei ainakaan ilmestynyt enää hiuksia silittämään.

Elli & suurimmaksi osaksi Juuli 1- ystävämme Torakka 0

Tarinan opetus oli se, että taistelutoveri kannattaa aina pitää joukossa. Elämääkin suuremmat taistelut saattaa ilmestyä eteen hetkenä minä hyvänsä.

-elli

Good Samaritan Children’s Home

IMG_5765

Viime heinäkuussa lähetettiin hakemukset Allianssin nuorisovaihdon vapaaehtoistyöhön. Allianssin sivuilla on hurjasti infoa eri kohdemaista ja niiden sisältämistä projekteista. Meidän mielestä sivut ovat todella kattava ja selkeä tietopaketti, ja olimme myös ahkerasti yhteydessä Allianssiin sekä puhelimitse että sähköpostin välityksellä. Koettiin, että voitiin kysyä mitä tahansa koska tahansa ja saatiin vastauksia mielessä pyörineisiin asioihin. Elli itseasiassa kävi extempore-lounaallakin Allianssin Tiinan kanssa (terkkuja!) Helsingissä ollessaan, hakemassa viimehetken tärpit viikon päästä alkavalle seikkailullemme. Lähdettiin tosi luottavaisin mielin Allianssin kautta, ja edelleenkin luottavaisin mielin täällä elellään, kun tiedetään, että meistä pidetään huolta myös Suomesta käsin.

IMG_5673IMG_5678

Asutaan ja eletään hostperheessä, eli Emillyn ja Raphaelin hellässä huomassa. Nairobissa, ei keskustassa mutta ei kyllä reunamillakaan, eikä nyt oikein osata kuvailla tai paikantaa sijaintiamme, mutta toisaalta, emme odota ketään yllätysvisiitille, joten ei se varmaan haittaa. (isä Mahlamäki & isä Peltonen, Google Mapsista meidät silti paikannatte sanoilla Tena, Nairobi)

IMG_3930IMG_5742

Pääasiassa tehdään töitä 5 päivää viikossa, ja tällä hetkellä ”viikonloppu” sijoittuu perjantaille ja lauantaille. Arkipäivisin pesemme pyykkiä, tiskaamme ja suurimaksi osaksi hoidamme viittä alle vuoden ikäistä pienokaista. (Herrasmiehemme Hope Jr. täyttää maaliskuussa 1v!) Kello viiden jälkeen lapsia alkaa pikkuhiljaa valua koulusta, josta eteenpäin ilta kuluu vauvojen lisäksi muidenkin kanssa hyöriessä ja pyöriessä.

IMG_5957IMG_5007

Sunnuntai on Keniassa ainoa vapaapäivä koulusta, joten se on yksi ainoista mahdollisuuksista nähdä vanhimpia lapsia, jotka viikolla saapuvat koulusta kotiin vasta iltahämärän jälkeen (ei täällä oikeastaan ole koskaan hämärää, joko valoisaa tai pimeää). Sunnuntai on kunnon kotipäivä täynnä elämää, jolloin tehdään vähän kaikkea kotitöistä lasten ja nuorten kanssa hömpöttämiseen.

IMG_5649IMG_5625

Kaikki sai alkunsa 2004, kun Mama Damaris sai kipinän tähän työhön autettuaan kahta orpolasta. Tämän jälkeen Mama otti luokseen asumaan viisi hylättyä lasta ja vuonna 2010 lapsia oli jo sen verran (”50”, Emilly lisää kun luetaan tätä sille), että alettiin Sowetoon Maman silloisen talon paikalle rakentamaan nykyistä kolmekerroksista rakennusta. Vuonna 2012 italialainen vapaaehtoistyttö näki resurssien puutteen ja olosuhteet, joissa silloin elettiin, ja aloitti remontoimaan talosta tätä kotia, millaisena me sen nyt näemme. Italiassa hän perusti järjestön, joka tälläkin hetkellä sponsoroi lasten koulunkäynnin ja terveydenhuollon. Tämä järjestö on tärkein taho orpokodin kokonaisvaltaiselle toiminnalle muiden lahjoitusten ja vapaaehtoisten ohella. Vaatteet, ruoka ja auttavat kädet tulevatkin tarpeeseen, sillä Good Samaritan ei saa minkäänlaista tukea Kenian valtiolta.

IMG_6155

Orpokotia asuttaa tällä hetkellä 69 lasta, Mama sekä Lillian, joka on vastuussa pienimmistä lapsista. Myös Lillianin poika Obama asuu Good Samaritanilla. Hostäitimme Emilly on Maman tytär, joka hoitaa suurimman osan käytännön asioista.  Heidän lisäkseen kaksi naista hoitaa keittiöhommat, jotka kenialaisittain vievät aikaa enemmän kuin laki sallisi.

IMG_4690IMG_3904

Rakkaita orpokodilla on 1 kuukauden ikäisestä 19 vuotiaisiin saakka, 33 poikaa ja 36 tyttöä. 6-vuotias Fred ja häntä nuoremmat ovat tuotu muutamien päivien ikäisinä, ja siten heille Good Samaritan on se yksi ja ainoa koti. Muilla on takanaan mitä erilaisimpia tarinoita. Osa on jäänyt orvoksi, osa hylätyksi ja osalla perheolot eivät takaa turvallista kotielämää. Lasten iät ovat paljolti arvioita, koska saapuessaan he eivät ole välttämättä tienneet, kuinka vanhoja ovat.

IMG_5009IMG_4992

Tämä informaatiotulva hengästytti meidätkin, eikä sen takia osata tehdä mitään hyvää lopetusajatustiivistystä. Jos on kysyttävää mistä tahansa, vastataan oikein mielellään😊 Tää viimenen kuva kuvastakoon meidän olotilaa nyt kun vihdoin saatiin tämä valmiiksi.

IMG_6023

-Elli&Juuli