MORO MOROO

Joo.

Mistähän sitä edes aloittaisi. Me tultiin Keniasta Suomeen tarkalleen ottaen 547 päivää sitten. Jo Keniassa pohdittiin aikaa ja sitä, kuinka se voi olla samaan aikaan niin lyhyt ja silti pitkä. Nyt se on kuitenkin saanut aivan uuden mittakaavan. Miten paljon onkaan mahtunut noihin 547 päivään ja miten silti tuntuu, että justhan me vielä oltiin Keniassa.

Kun heräsimme pitkästä aikaa omasta sängystä tiistaina 6. huhtikuuta 2016, jopa hengittäminen tuntui erilaiselta kuin päiväntasaajalla. Pari ensimmäistä viikkoa listattiin ylös asioita, jotka tuntui oudolta tai mihin kiinnitti erityistä huomiota. Tässä jotain niistä:

Ilma on raikasta. Koko ajan on kylmä. Pianoa on kiva ja outo soittaa. Autot ajaa liikenneympyrässä väärään suuntaan. Unohdan koko ajan, että valokatkaisijat on alempana mihin on tottunut. Vessan unohtaa vetää ja jos muistaa, niin tuntuu veden tuhlaukselta. Säikähdän joka kerta jääkaappia kun se on niin täynnä. Matot on hassuja. Tiskiharjalla on outo tiskata. Pyykki- ja tiskikone tuntuu liian helpolle ja väärälle. Kahvi ei maistukaan niin taivaalliselle. Autolla on helppo ajaa pitkän tauon jälkeen. Jätin avocadon kauppaan, koska se oli niin pieni ja kallis. Mulla on liikaa vaatteita. Oma sänky oli ihana, samaan aikaan väärä. Lattialämmitys on hassu. Kenia tuntuu kaukaiselta unelta. Outoa nukkua ilman hyttysverkkoa. Liikenteen sujuvuus hämmästyttää, samoin teiden sileys. Käännyin autolla vasemmalle kaistalle vahingossa. Vaikea sanoa täällä mitään swahiliksi. Aikatauluttaminen on tosi hämmentävää, en muistanut että koko ajan kaikelle on aikataulu. Kättä kutitti, ensiajatus bedbug. Peilejä on kaikkialla. Unohdin ettei täällä katsota kadulla silmiin.

Ja sitten se Ikävä.

On vaikea tässä vaiheessa kuvailla sitä, mikä ajoi hiljaisuuteen. Mikä piti päiväkirjat Keniasta suljettuina, mikä piti kuvat avaamattomina kovalevyllä. On vaikea selittää sitä fyysistä tunnetta, kun ei vain pystynyt. Ei pystynyt katsomaan, kuulemaan tai puhumaan. Vaikea selittää, kuinka joka päivä, joka ikinen päivä, ensimmäinen ajatus aamulla oli lapset. Kuinka illan viimeinen ajatus oli lapset. Toinen mietti töitä tehdessään, miten erilainen arki ja maailma kaikilla meillä Suomessa on. Toinen katsoi joka ikistä lasta, joka käveli käsi kädessä vanhempiensa kanssa ja kuvitteli meidän orpokodin lapset siihen tilalle. Puhuimme Keniasta vielä pitkään preesensissä, kuinka lapset sanoo näin, kuinka me kävellään soweto-marketin läpi joka päivä, kuinka orpokodilla on hyvä olla. Meidän mieli ja ajatukset oli Keniassa, vaikka fyysisesti tallasimmekin jo Suomen maaperällä.

Nyt vasta myöhemmin ymmärtää, että Keniasta lähtö oli jonkun tason eroprosessi ja menetys, jonka käsittely vaati aikaa. Tuntuu, että ensimmäiset kuukaudet Suomessa meni täysin sumussa eikä mistään oikein saanut otetta. Ei vain yksinkertaisesti tiedetty, miten jatkaa. Ei ymmärtänyt omaa mitäänsanomatonta oloaan, eikä ainakaan osannut tehdä yhtään mitään sen eteen. Kovasti tuntui, että arjen pitäisi mennä eteenpäin, mutta silti oma olo pysyi samana, paikallaan.

Aikaa kului. Tunneista tuli päiviä, päivistä viikkoja, viikoista kuukausia. Vaikka noiden kuukausien ajan Kenia oli mielessä jatkuvasti ja kaikkialla, niin meni kauan ennen kuin uskalsi oikeasti istua alas ja antaa itsensä uppoutua niihin aikoihin. Uskalsi alkaa käsitellä kaikkea sitä, mitä oli nähnyt, kokenut, oppinut ja tuntenut.

Jossain vaiheessa alkoi vääntää rautalangasta itselleen, että elämättä jättäminen ei vie meitä takaisin Keniaan. Se, että me aletaan tekemään kivoja juttuja, nauramaan kavereiden kanssa, tekemään uusia reissuja ja uusia muistoja, ei tee niistä viidestä kuukaudesta yhtään vähemmän tärkeitä. Se, että me aletaan taas elämään meidän elämää täällä, ei vie meitä kauemmas Keniasta eikä lapsista.

Aikaa kului lisää ja niinhän se on, että kaikkeen tottuu. Oltiin viime viikolla Ellin keittiönpöydän ääressä ja luettiin tätä blogia läpi pitkästä aikaa. Yhtäkkiä havahduttiin siihen, kuinka hyvillä mielin nykyään muistellaan kaikkea sitä. Pöydän ympäriltä kuului paljon naurua ja aina välillä ”Ainiin, muistaksä tän!”. Joskus Kenia oli mörkö meidän molempien mielissä, jota ei uskaltanut kohdata. Jotenkin sitä pelkäsi hukkuvansa tunneryöppyyn ja ikävään. Näiden 547 päivän aikana mörkö on kadonnut ja tilalle on tullut Juulin äskeisten sanojen mukaan Muumipeikko. ”Eiku sittekki Nuuskamuikkunen! Sehän on aina vähän haikeeta ajatella sitä, kun se on poissa, mutta silti se on rakas ystävä, jonka tietää tulevan takasin.”

Toisin sanoen, Kenia on edelleen päivittäin ajatuksissa, mutta harvemmin täytyy enää itkeä ikävää. On saanut jonkinlaisen rauhan asian kanssa ja päällimmäisenä on onni siitä, että on koti jota ikävöidä. On perhe, johon pitää yhteyttä ja jonka luona käydä Nairobissa. Meistä se tuntuu samalta kuin sukulaisten luona käyminen Helsingissä, kilometrimäärä on vain pidempi. Nairobin perheestä on tullut itsestäänselvyys, juuri sillä hyvällä tavalla.

Tämä kaikki olisi pitänyt sanoa ääneen jo aikoja sitten. Silloin ei osattu, kyetty, ei tiedetty mitä sanoa. Ei ihan tiedetä vieläkään, mutta ainakin haluttiin yrittää.

Lentolipuissa lukee 13. marraskuuta 2017,  Helsinki – Nairobi. Ei voi uskoa. Ei malteta odottaa, että ollaan pian siellä, mihin ollaan itsemme kuviteltu niin monesti. Viimeksi halattiin lapsia 547 päivää sitten. Elli kirjoitti 29. maaliskuuta 2016, viimeisellä Kenia-viikolla: ”Kuinka lujaa täytyy halata sunnuntaina, ettei huku ikävään Suomessa?” Ei vissiin halattu tarpeeksi kovaa. Onneksi saadaan uusi yritys 40 päivän päästä. 🙉💛🌞🌸✨🍁🙏🏼🌻👫

Meistä tuntui, että oli ehkä aika selittää vähän mitä paluun jälkeen tapahtui, mutta alkuperäinen ja tärkein syy tälle postaukselle olette TE. Kaikki te, jotka viime vuoden maaliskuussa annoitte omastanne, jotta meidän lapsilla olisi turvallinen koulumatka. Kaikki te, jotka kerroitte ja jaoitte viestiä eteenpäin. Te, joille ollaan ikuisesti ja loputtomasti kiitollisia. Teidän ja Give Him a Chancen avustuksella Good Samaritanin lapsilla on ollut oma koulubussi jo viime vuoden kesästä lähtien. (Tästä linkistä Give Him a Chancen Facebook-sivulle, siellä video nimeltä Pulmino Scuola (22.7.2016).) Olitte ja olette korvaamattomia. Kaikki te, jotka elitte mukana, ette vain tuolloin maaliskuussa vaan koko viiden ihmeellisen kuukauden ajan. Kiitos.

-elli&juuli

PS. Jos et vielä tiedä, mistä postauksen otsikko on peräisin, suosittelemme katsomaan tämän lyhyen videon. Se on muutenkin kovin hurmaava!